Pariisin keväässä

Tulin runsas viikko sitten Pariisista ja nyt jo on suunnitteilla seuraava matka. Pariisi ei hellitä otettaan. Ehkä siksi, että ulkopuolisena on aina helppo olla. Vietin viikon Montparnassen tienoilla. Siellä oli kaunis kevät, lämmintä + 20, hevoskastanjat, syreenit ja omenapuut kukkivat sekä lukuisat kevätkukat eri puolilla kaupunkia. Kaupunginosassa oli myös omat torinsa. Toreilta löytyi päivittäin vihanneksia, kalaa, viiniä ja juustoja. Myytävät einekset olivat tuoreita ja kauniisti esillä. Erikoisin myynnissä oleva tuote tähän vuoden aikaan olivat ahomansikat. Mutta ranskalaiset arvostavat hyvää ruokaa ja sen myös näkyy katukuvassa, siis siinä mitä on tarjolla ja kuinka monipuolisesti. Montparnassen kaupunginosassa oli viikonloppuna myös taidetori, jossa taitelijat myivät taulujaan ja käsitöitään sekä erilaisia taideteoksia. Edelleen arkisin löytyy toreja, joissa myydään vaatteita, laukkuja ja kenkiä jne. Oikeastaan kaikkea mahdollista, mitä voi tarvita, löytyy näiltä toreilta eri puolilta kaupunkia.

Pariisi on suurkaupungiksi myös siitä mielenkiintoinen, että siellä on lukuisia puistoja ja pieniä puutarhoja sekä kirkkojen pihoja tai hautausmaita aivan kaupungin keskuksessa. Näitä virhealueita myös hoidetaan ja kukkia on runsaasti eri vuodenaikojen mukaan. Pariisilaiset viettävätkin kahviloiden lisäksi aikaansa myös puistoissa ja usein lounastunti vietetään puistossa syöden ja ystävien kanssa keskustellen. Kaupoissa myydään käteviä ”puistoruoka” pakkauksia, joissa ovat usein aterimet valmiina; on erilaisia salaatteja tai valmiiksi lohkottuja hedelmiä tai juureksia ja tietysti aina myös patonkia. Kahvilat taas ovat pariisilaisten toinen olohuone. Ja kahviloita ja leipomoita Pariisista löytyy. Melkein jokaisella korttelilla on oma kahvilansa ja leipomonsa.

Kun seuraa pariisilaisten elämää puistoissa ja kahviloissa niin yksi silmiin pistäväpiirre on, että puhuvat paljon. Kahviloissa keskustellaan vilkkaasti samoin puistoissa. Julkisessa liikenteessä käyttäydytään sen sijaan hillitysti ja harvoin kukaan puhuu kännykkään. Ja jos puhuukin niin melkein kuiskaten. Kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta kanssa ihmisiä kohtaan.

Autenttisuus versus strategiat -assosiaatiota

Eräässä koulutustilaisuudessa OPM.n edustaja kertoi, miten jatkossa ammattikorkeakoulujen strategiat ovat keskiössä, kun päätetään muun muassa rahoituksesta, aloituspaikoista tai laatuyksiköistä. Toisaalla taas törmäsin strategian toteuttamisongelmiin ja samalla strategioiden uskottavuuteen. Eräässä kunnassa on mielestäni hyvä ja haastava vanhustyön strategia, mutta käytäntö ei kulje käsi kädessä tämän strategian kanssa. Kumpaa uskoa?

Saman aikaan ’strategiaihmetykseni’ kanssa olen lueskellut Charles Taylorin teosta Autenttisuuden etiikka, jonka sain lainaksi hyvältä ystävältäni. Jatkan siis autenttisuuden pohdintaa vielä hetken suhteessa näihin kaikkialta esiin työntyviin strategioihin ja niiden ohjaavuuteen. Pysähdyin kohdassa, missä Taylor pohtii voiko autenttisuuteen tukeutuva keskustella ihmisen kanssa, jonka ainoa vakaumus on oma menestyminen. Koskenee myös organisaatioita ja sen johtoa eli miten sovittaa organisaation menestyshakuisuus ja yksilön halu olla rehellinen tai uskollinen omalle itselleen. Tämä yksilön rehellisyys voi nimittäin ilmetä omanperäisyytenä ja haluttomuutena mukautua yhdenmukaisuuden vaatimuksiin esimerkiksi kirjoitettuihin strategioihin.

Nykyään jokaisella itseään kunnioittavalla organisaatiolla on erilaisia strategioita. Työntekijöiden oletetaan sitoutuvan ja noudattavan mitä erilaisimpia strategioita ja toimivan suhteellisen yhdenmukaisesti kohti yhteisiä tavoitteita. Organisaation näkökulmasta asia on ongelmaton, sillä hallinnon hyvettä on se, että on järjestys ja se säilyy muutoksessakin. Toisaalta suurin osa ihmisistä myös haluaa työskennellä hyvin toimivassa ja hyvin ohjeistetussa organisaatiossa tavoitteellisesti, jolloin arkiset asiat sujuvat ja vältytään suuremmilta konflikteilta. Mutta mitä muuta yksilö saa itselleen ja pitäisikö saada muutakin kuin turvattu työ ja palkka kerran kuussa, jos hän sitoutuu organisaation strategioihin ja on tunnollinen työntekijä. Vähin vaade lienee ajattelun vapauden salliminen ja vuoropuhelun käynnistäminen ja sen tukeminen.

Olenkin sitä mieltä, että juuri strategiat haastavat organisaatiot dialogiin tai oikeastaan mahdollistavat dialogin sekä työntekijöiden että ympäröivien yhteisöjen kanssa. Mutta kuinka moni organisaatio edes itse noudattaa toiminnassaan sitä mitä odottaa työntekijöiltään tai mitä strategiaan kirjatut arvot edellyttävät. Miten tämä dialogisuus tai edes jonkinlainen vuoropuhelu onnistuisi?