Ranskalainen Jean Michel Jarre

Olin 16.5 Jean Michel Jarren konsertissa Helsingissä. Konsertti oli ainakin minulle melkoinen audiovisuaalinen elämys. Jarre on kuuluisa paitsi elektronisesta musiikistaan myös hyvin visuaalisista valoefekteistään. Hänen tunnetuin ja soitetuin sävellyksensä lienee Oxygène 4. Tosin näitä Oxygènejä riittää eri versioina noin 12 kappaletta. Mutta tämä nelonen kuultiin myös lauantaina Hartwall Areenalla.

Viimeviikot olenkin kuunnellut Jarrea. Musiikki on jotenkin ilmavaa ja puhdasta omaperäisine äänimaisemineen. Musiikki synnyttää tunteen, että liikkuu avaruudessa, missä on kirkasta ja kevyttä ja ajatonta. Ja ohessa näyte sekä Jarren valoefekteistä että
Oxygéne 4:stä ja paikkana tietysti Le Defense

J t'aime Paris

Tänään 10.5 oli Helsingin Sanomissa arvioitu Jyrki Pellisen proosateos Pariisi. Teos pitää ehdottomasti saada omaksi. Aku Petteri Lehtisen arvostelu teoksesta oli niin houkutteleva ja osuva. Itse löydän Pariisista samoja tunnuspiirteitä, joita arvostelussa nostettiin esille. Lehtinen toteaa, että Pellisen Pariisi kerronta on rönsyilevää ja Pariisi tarjoaa itsensä sellaisenaan koettavaksi. Koen samoin. Pariisi on tunnetila ja mielenlaatu, joka on sellaisena koettava ja otettava vastaan. Ei kiintymästään kaupunkiin voi selittää toisille eikä kokemuksiaan laittaa järjestykseen. Selityksen kera katoaa jotain, joka on itse ja omakohtaisesti koettava ja kuten Pellinenkin toteaa, että kaikilla on oma Pariisinsa. Miten sitä "omaa" voisikaan välittää toiselle?

Lehtisen tekstissä oli myös toinen kohta, minkä koin omakohtaisena kokemuksena ” Pariisi kaupunkina viettelee rakastajansa uskomaan, että missään muualla ei kannata elää.” Tämän tunteen kokee joka kertaa, kun saapuu tai lähtee Pariisista. Saapuessa on tunne kotiintulosta ja jo lähtiessä eron ikävää. Ja niin sitä huomaa jo ajatuksissaan lentokoneessa suunnittelevansa seuraavaa matkaa, jotta ikävä hetkeksi hellittäisi.

Pariisin keväässä

Tulin runsas viikko sitten Pariisista ja nyt jo on suunnitteilla seuraava matka. Pariisi ei hellitä otettaan. Ehkä siksi, että ulkopuolisena on aina helppo olla. Vietin viikon Montparnassen tienoilla. Siellä oli kaunis kevät, lämmintä + 20, hevoskastanjat, syreenit ja omenapuut kukkivat sekä lukuisat kevätkukat eri puolilla kaupunkia. Kaupunginosassa oli myös omat torinsa. Toreilta löytyi päivittäin vihanneksia, kalaa, viiniä ja juustoja. Myytävät einekset olivat tuoreita ja kauniisti esillä. Erikoisin myynnissä oleva tuote tähän vuoden aikaan olivat ahomansikat. Mutta ranskalaiset arvostavat hyvää ruokaa ja sen myös näkyy katukuvassa, siis siinä mitä on tarjolla ja kuinka monipuolisesti. Montparnassen kaupunginosassa oli viikonloppuna myös taidetori, jossa taitelijat myivät taulujaan ja käsitöitään sekä erilaisia taideteoksia. Edelleen arkisin löytyy toreja, joissa myydään vaatteita, laukkuja ja kenkiä jne. Oikeastaan kaikkea mahdollista, mitä voi tarvita, löytyy näiltä toreilta eri puolilta kaupunkia.

Pariisi on suurkaupungiksi myös siitä mielenkiintoinen, että siellä on lukuisia puistoja ja pieniä puutarhoja sekä kirkkojen pihoja tai hautausmaita aivan kaupungin keskuksessa. Näitä virhealueita myös hoidetaan ja kukkia on runsaasti eri vuodenaikojen mukaan. Pariisilaiset viettävätkin kahviloiden lisäksi aikaansa myös puistoissa ja usein lounastunti vietetään puistossa syöden ja ystävien kanssa keskustellen. Kaupoissa myydään käteviä ”puistoruoka” pakkauksia, joissa ovat usein aterimet valmiina; on erilaisia salaatteja tai valmiiksi lohkottuja hedelmiä tai juureksia ja tietysti aina myös patonkia. Kahvilat taas ovat pariisilaisten toinen olohuone. Ja kahviloita ja leipomoita Pariisista löytyy. Melkein jokaisella korttelilla on oma kahvilansa ja leipomonsa.

Kun seuraa pariisilaisten elämää puistoissa ja kahviloissa niin yksi silmiin pistäväpiirre on, että puhuvat paljon. Kahviloissa keskustellaan vilkkaasti samoin puistoissa. Julkisessa liikenteessä käyttäydytään sen sijaan hillitysti ja harvoin kukaan puhuu kännykkään. Ja jos puhuukin niin melkein kuiskaten. Kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta kanssa ihmisiä kohtaan.

Autenttisuus versus strategiat -assosiaatiota

Eräässä koulutustilaisuudessa OPM.n edustaja kertoi, miten jatkossa ammattikorkeakoulujen strategiat ovat keskiössä, kun päätetään muun muassa rahoituksesta, aloituspaikoista tai laatuyksiköistä. Toisaalla taas törmäsin strategian toteuttamisongelmiin ja samalla strategioiden uskottavuuteen. Eräässä kunnassa on mielestäni hyvä ja haastava vanhustyön strategia, mutta käytäntö ei kulje käsi kädessä tämän strategian kanssa. Kumpaa uskoa?

Saman aikaan ’strategiaihmetykseni’ kanssa olen lueskellut Charles Taylorin teosta Autenttisuuden etiikka, jonka sain lainaksi hyvältä ystävältäni. Jatkan siis autenttisuuden pohdintaa vielä hetken suhteessa näihin kaikkialta esiin työntyviin strategioihin ja niiden ohjaavuuteen. Pysähdyin kohdassa, missä Taylor pohtii voiko autenttisuuteen tukeutuva keskustella ihmisen kanssa, jonka ainoa vakaumus on oma menestyminen. Koskenee myös organisaatioita ja sen johtoa eli miten sovittaa organisaation menestyshakuisuus ja yksilön halu olla rehellinen tai uskollinen omalle itselleen. Tämä yksilön rehellisyys voi nimittäin ilmetä omanperäisyytenä ja haluttomuutena mukautua yhdenmukaisuuden vaatimuksiin esimerkiksi kirjoitettuihin strategioihin.

Nykyään jokaisella itseään kunnioittavalla organisaatiolla on erilaisia strategioita. Työntekijöiden oletetaan sitoutuvan ja noudattavan mitä erilaisimpia strategioita ja toimivan suhteellisen yhdenmukaisesti kohti yhteisiä tavoitteita. Organisaation näkökulmasta asia on ongelmaton, sillä hallinnon hyvettä on se, että on järjestys ja se säilyy muutoksessakin. Toisaalta suurin osa ihmisistä myös haluaa työskennellä hyvin toimivassa ja hyvin ohjeistetussa organisaatiossa tavoitteellisesti, jolloin arkiset asiat sujuvat ja vältytään suuremmilta konflikteilta. Mutta mitä muuta yksilö saa itselleen ja pitäisikö saada muutakin kuin turvattu työ ja palkka kerran kuussa, jos hän sitoutuu organisaation strategioihin ja on tunnollinen työntekijä. Vähin vaade lienee ajattelun vapauden salliminen ja vuoropuhelun käynnistäminen ja sen tukeminen.

Olenkin sitä mieltä, että juuri strategiat haastavat organisaatiot dialogiin tai oikeastaan mahdollistavat dialogin sekä työntekijöiden että ympäröivien yhteisöjen kanssa. Mutta kuinka moni organisaatio edes itse noudattaa toiminnassaan sitä mitä odottaa työntekijöiltään tai mitä strategiaan kirjatut arvot edellyttävät. Miten tämä dialogisuus tai edes jonkinlainen vuoropuhelu onnistuisi?

C'est la vie - ranskatar ja ruoka

Omistan Miereille Guiliano’n teoksen Ranskattaret eivät liho. Ranskassa käydessäni olen omiin arkihavaintoihin perustuen todennut saman; ranskattaret ovat melko hoikkia tai normaalipainoisia. Guiliano’n teos on viihdyttävä ja hyödyllinen. Viihdyttävä siksi, että se ei sisällä mitään tiukkoja laihdutusohjeita, vaan siinä ruokailuun, painonhallintaan ja hyvää oloon liittyvät asiat nivotaan kiinteäksi osaksi arkipäivää ja ruokailusta nautitaan. Mitään ihmedieettejä ei tarvita. On vain kuunneltava omaa kehoaan periaatteena ”vähän lisää kävelyä ja vähän lisää vettä.” Ei dieettiohjeita, vaan oikeat ja sinulle sopivat ruoka-ainekset. Teoksen hyödyllisyysnäkökulma tulee siitä, että se sisältää monia hyviä ja toteuttamiskelpoisia reseptejä esimerkiksi monia lämpimiä ja kylmiä keittoreseptejä mukaan lukien leivänteko-ohjeet. Suklaa ja suklaan syöminen sekä jälkiruoat ovat osa ruokavaliota.

Ja kyllä, suklaata voi syödä hyvillä mielin, sillä periaatteena on, että pienet nautinnot (menus plaisirs) ovat tärkeitä ja on opittavat nauttimaan niistä. Ja kun syö, on opittava arvostamaan sitä mitä syö. On hyvä pitää aistinsa valppaina, oltava jonkinlainen annostaju ja käsitys ruoan laadusta ja ennen kaikkea käsitys omasta hyvinvoinnistaan. Tämä pätee myös suklaaseen nimittäin annostaju ja nautinto. Itse syön päivittäin tummaa suklaata, mutta en levykaupalla. Muutama pala päivässä riittää.

Muutama ohje jonka olen kokenut omaksi Guilinao’n teoksessa:
- ajattele terveellistä ruokaa
- vältä niin sanottuja rasvattomia ja sokerittomia ruokia
- rakasta leipää eri muodoissa
- nauti suklaasta etenkin tummasta
- älä laihduta vaan yritä tasata syöminen, juominen ja liikunta
- älä käy kovin usein vaa’alla
- älä katsele paljon televisiota

Edellä olevat ohjeet tukevat ajatusta, että jokainen on vastuussa omasta tasapainostaan ja kun tasapaino horjuu, niin sille on tehtävä jotain. Tasapainon ”korjaussuunnitelman” tulee perustua omiin mieltymyksiin ja oman kehon tuntemiseen, ei siis ulkopuolisiin ohjeisiin.

Autenttinen ihminen ja työelämän muuri

Ihmisen tuleminen ihmiseksi on eksistentialismin ydintä. Ihmiseksi tuleminen liittyy puolestaan autenttisuuteen. Mutta mitä on olla autenttinen ja aito ihminen, tuntuu olevan ainakin minulle yhä vaikeampaa. Johtunee ehkä siitä, että työelämä tai lähinnä organisaatiot valitsevat nykyään myös omat arvonsa. Työntekijän oletetaan omaksuvan samoja arvoja ja noudattavan niitä ainakin osin. Usein se on välttämätöntä, jotta sovellut ja sopeudut. Vielä helpompaa on sopeutua, jos et ajattele. Toisinaan toivonkin omaavani tämän ajattelemattomuuden tilan, välinpitämättömyyden mielenlaadun.

Autenttisuus on minulle vapautta valita itsensä. Olen hahmottanut tätä itsensä valitsemista ja ihmisen tapaa olla aito Sartren epäpuhtaan refleksion (réflexion impure) näkökulmasta. Tämä on riittävän helppoa minun ajattelukyvylleni. Epäpuhdas refleksio sisältää tosikkomaisuuden, rooliin tukeutumisen ja vastuun pakoilun.

Tosikkomaisuus lienee tuttua, jos miettii tarkemmin. Jokainen meistä ottaa tai on ottanut joko tiedostamattaan tai tiedostaen todesta vääriä asioita, esimerkiksi arvoja, jotka eivät ole itse pohdittuja ja työstettyjä ja sitoutuu vielä toiminaan niiden mukaisesti. Se on inhimillistä, sillä selviät helpommin työelämässä. Menet vain virran mukana ja olet vakuttava ja kelpo työntekijä.

Toinen epäpuhtaan refleksion piirre on rooliin tukeutuminen. Arvelen, että monilla on kokemusta tästäkin. Missä tahansa työssä on helppo mennä tehtävänimikkeen taakse ja perustella siitä käsin ratkaisujaan: maailmassa olo voi olla esimerkiksi opettajan roolissa olemista. Tämä roolin väärällä tavalla ottaminen johtaa helposti oman minän unohtamiseen. Mutta kuinka helppoa sitä onkaan perustella työelämässä sinulle annetun roolin takaa asioita ja ratkaisuja. Ehkä sitä jaksaa aikansa, toiset koko työikänsä.

Kolmas epäpuhtaan refeleksion piirre on vastuun pakoilu, jota voisi pitää kaiken epämoraalisuuden lähteenä. Tämänkin piirteen tunnistan ainakin itsessäni aika ajoin. Kuinka helppoa on valita tie, missä joku sanoo miten toimitaan ja miten on toimittava. Meillä jokaisella on omassa työelämässämme ”messias”, jota me kuuntelemme ja jolle annamme oikeuden ratkaista asioita puolestamme.

Hajanaisia ajatuksia Patrice Mersault'sta

Olen lueskellut Camus’n teoksia ja viettänyt viimevuosina melko paljon aikaa Patrice Mersault’n seurassa. Henkilöhahmo Patrice Mersault sekä Sivullisessa että Onnellisessa kuolemassa on kiehtova persoona, joka on täynnä ristiriitaisuuksia Toisaalta oikein mikään ei kosketa häntä syvästi, ei rakastumiset, ei äidin kuolema, ei Zagreuksen ampuminen (tosin Zagreuksen pyynnöstä). Hän kehittää tyyneyden mielenlaadun, joka hänen mielestään on sovussa ympäröivän maailman välinpitämättömyyden kanssa.

Mersault on kummakin teoksen alussa kunniallinen yhteiskunnan kansalainen. Hän on toimistovirkailija, joka käy säännöllisesti töissä, pitää luonastauot ja viettää illat joko elokuvissa tai kapakassa. Hän käy rannalla, ottaa aurinkoa, ui ja seurustelee. Lukija on kuitenkin kokoajan varuillaan. Jokin ei täsmää ja se on Mersaultin tyyneys ja välinpitämättömyys ”cela m’est égal” ja toisaalta hänen herkkyytensä …” Huomatessaan itsensä niin huokoiseksi niin herkäksi maailman jokaiselle viestille Mersault tunsi itsessään syvän särön, joka avasi hänet elämälle”. Tämä elämälle avautuminen kiinnostaa minua Mersaultissa, sillä se kantaa häntä eteenpäin aina loppuun asti. Patrice Mersault haluaisi olla onnellinen, ” minun on pakko olla”, mutta kuitenkaan hän ei kykene sopeutumaan itseensä.

Patrice Mersault elää elämäänsä, joka ei kosketa häntä. Mersault on kokoajan juuri tämä sivullinen, ulkopuolella, sivusta katsoja. Elämä vain jotenkin soljuu ja tapahtuu ja onnellisuuden pakko ei määrittele hän valintojaan.Hän toteaakin, että maailmalle riittää, että sille näyttää kasvoja, jotka se ymmärtää. Näin se on edelleen, jos ajattelee tarkemmin. Työelämässäkin riittää oikeiden kasvojen näyttäminen ja säilyttäminen.