Hajanaisia ajatuksia Patrice Mersault'sta

Olen lueskellut Camus’n teoksia ja viettänyt viimevuosina melko paljon aikaa Patrice Mersault’n seurassa. Henkilöhahmo Patrice Mersault sekä Sivullisessa että Onnellisessa kuolemassa on kiehtova persoona, joka on täynnä ristiriitaisuuksia Toisaalta oikein mikään ei kosketa häntä syvästi, ei rakastumiset, ei äidin kuolema, ei Zagreuksen ampuminen (tosin Zagreuksen pyynnöstä). Hän kehittää tyyneyden mielenlaadun, joka hänen mielestään on sovussa ympäröivän maailman välinpitämättömyyden kanssa.

Mersault on kummakin teoksen alussa kunniallinen yhteiskunnan kansalainen. Hän on toimistovirkailija, joka käy säännöllisesti töissä, pitää luonastauot ja viettää illat joko elokuvissa tai kapakassa. Hän käy rannalla, ottaa aurinkoa, ui ja seurustelee. Lukija on kuitenkin kokoajan varuillaan. Jokin ei täsmää ja se on Mersaultin tyyneys ja välinpitämättömyys ”cela m’est égal” ja toisaalta hänen herkkyytensä …” Huomatessaan itsensä niin huokoiseksi niin herkäksi maailman jokaiselle viestille Mersault tunsi itsessään syvän särön, joka avasi hänet elämälle”. Tämä elämälle avautuminen kiinnostaa minua Mersaultissa, sillä se kantaa häntä eteenpäin aina loppuun asti. Patrice Mersault haluaisi olla onnellinen, ” minun on pakko olla”, mutta kuitenkaan hän ei kykene sopeutumaan itseensä.

Patrice Mersault elää elämäänsä, joka ei kosketa häntä. Mersault on kokoajan juuri tämä sivullinen, ulkopuolella, sivusta katsoja. Elämä vain jotenkin soljuu ja tapahtuu ja onnellisuuden pakko ei määrittele hän valintojaan.Hän toteaakin, että maailmalle riittää, että sille näyttää kasvoja, jotka se ymmärtää. Näin se on edelleen, jos ajattelee tarkemmin. Työelämässäkin riittää oikeiden kasvojen näyttäminen ja säilyttäminen.